Teinivuosien kasvukipuja, näin aikuiseksi kasvetaan

Tämä teksti on kaikkein vaikein kirjoittaa. Vaikea sen on ihan jo pelkästään aiheena sisällöltään, mutta myös ilmaisultaan. Miten asettelen sanani niin, etten loukkaisi ketään, en personoisi tunteita keneenkään yksilöön tai asettaisi itseäni syyttömän rooliin.

Tätä tekstiä olen myös lykännyt pisimpään. Tietäen, että mitä enemmän annan näppäimistön laulaa, sitä syvemmältä kaivan haavoja auki.

Viimeksi tarinassani jäin ylä-asteen ja lukion vaihteeseen. Jatkan tämän tekstini aina lukiosta ammattiopintoihini saakka, vaikka tähän aikaväliin mahtuukin valtava määrä tunteita, syyseuraus-suhteita ja moni aikansa kukoistaneita ja lopulta joko kuihtuneita tai suorastaan romuttuneita ihmissuhteita. En näe syytä pitkittää tätä tarinan osuutta kahteen kirjoitukseen, joten pureskelen tämän osa-alueen vain kerran. Muistutan kuitenkin jokaista lukijaa, että kerron tarinaani omasta kokemuksestani, en muiden.

Lukio.

Helpointa olisi kirjoittaa vain, että lukio oli ja meni. Avaan kuitenkin tätä merkittävää elämänvaihetta teillekin, sillä uskon sen olevan tärkeä kokonaisuuden kannalta.

Lukioon lähteminen oli valtava muutos elämässä. Lähiön tyttönä siirryin keskustaan ilmaisutaidon lukioon, Kuusiluotoon. Sinänsä huvittavaa, etten tainnut käydä yhtään kunnon ilmaisutaidon kurssia. Sen sijaan kävin kaikki mahdolliset musiikkikurssit, sillä tykkään laulaa. Ilmaisutaitoa sekin. 

Mukanani ylä-asteelta taisi tulla vain silloinen paras ystäväni. "Taisi" siksi, että minä en ihan oikeasti muista. Juttelin eilen ystäväni kanssa ja kävi ilmi, etten muista lukiosta edes perusjuttuja: oliko meillä luokat tai olinko ystäväni kanssa samalla luokalla. En muista ihmisten nimiä, joidenkin harvojen kasvot kyllä. Sumeaa aikaa. Kokoan alle palapeliä, jonka joku voi muistaa täysin eri tavalla kuin minä.

Valmiina lukioon. Mikä pieni enkeli. 

Mitään traumaattista sinänsä ei ole tapahtunut. On varmaan aika normaalia, että lukioikäinen aktiivisesti harrastava on kuormittunut. Tanssin useita tunteja viikossa. Koulupäivän päätyttyä juoksimme tanssijaystäväni kanssa kauheaa vauhtia linja-autolle ja kävimme kotona syömässä. Sama linja-auto ehti sillä aikaa kiertää päätepysäkin kautta, kun me jo nousimme siihen kotoa uudelleen. Aina oli kiire.

Vuosikirjassa lukee mun kohdalla:
muotitietoinen/nätti ääni/tanssija.
Olin aikamoinen trendityttö kyllä! 

Rakastin tanssia, elin sille. Koulu oli täysin toissijainen juttu, tanssi meni aina kaiken edelle. Jätin väliin jopa vanhojen tanssit, koska oli jokin tanssikoulun  juttu silloin, tai oli niin paljon treenejä - en muista.

Olin normaalipainoinen, mutta laihduin silloin paljon. Söin mitä sattuu, koska mikään määrä suuhunpantavaa ei kattanut kulutusta. Kävimme aika usein Makuunissa karkkiostoksilla. Ei mitään käryä terveellisistä ruokailutavoista. Eikä tarvinnut edes miettiä.

Havahduin kerran jonkun kysyessä, paljonko olen laihtunut. Silloin kävin puntarilla pitkästä aikaa. Ei mulla ollut ollut tarvetta miettiä painoa sen kummemmin, koska näytin hyvältä ja käytin S-koon vaatteita. Painoin tuolloin 50kg, olen 161cm pitkä. Painoindeksin mukaan se on 19,29. Normaalipaino minun pituudelleni on mitä tahansa 48 ja 64,8 kilon väliltä. Olin siis aivan hoikka.

Ja täytyy sanoa, että vaikka tanssikouluissa usein on hieman kyttäävä ilmapiiri ja jokaisesta puhutaan aina jotain pahaa, niin en kokenut tässä vaiheessa ainakaan minkäänlaista painetta ulkonäköni suhteen. Enemmänkin itse tanssitekniikan, mikä mielestäni onkin se pääpointti kun jossakin lajissa kilpailee.

Joistakin tanssikoulun joulu-/tai kevätjuhlista.
Esitettiin Sweet Charitystä otos Fossen tyyliin. 

Lukiossa löysin uuden sielunkumppanin. Ystävystyimme ja pian meillä olikin jo suuri ja tiivis ystäväpiiri. Kutsuimme tyttöporukkaamme "kasijunaksi". Porukkaan kuului muistaakseni noin 13 ihmistä, joiden kanssa kokoonnuimme pitämään kotibileitä tai vain viettämään aikaa yhdessä. Jaoimme paljon asioita keskenämme, ja vaikka aina oli jotakin kuppikuntia ja kriisejä, pysyimme porukassa. Teimme paljon roadtrippejä, kikatimme keskenämme ja jaoimme paljon ns. "tyttöjen juttuja". Jenkkiläisittäin voisin sanoa, että sain kyllä oman "high school"-kokemukseni.

Koen kuitenkin, että roolitimme toisiamme monin tavoin. Minun roolini oli olla vahva, kova, huolehtija ja se, kenen pinta on täyttä teflonia. Minua kutsuttiinkin MamaKailaksi (loppuosa juontaa tyttönimestäni), äitihahmoksi. Olin se, joka siivosi juhlien aikana ja jälkeen, huolehti kaikille kaikkea ja ennen kaikkea olin se, joka otti syyt niskoilleen. Huolehdin muista. Kylmetin itseni, pärjäsin aina, rakensin muurin loukkauksille ja nostin leukani pystyyn. Se kaunismielinen lapsi, joka minussa oli elänyt rakastaen kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti, kuihtui olemattomiin. Voisin näin jälkikäteen sanoa, että lukioaika muokkasi minusta ihmisen, jonka en halunnut olla ja jonka kanssa en olisi halunnut viettää 24/7.

Joku samassa lukiossa ollut kertoi myöhemmin, että meidän porukkamme oli pelottava ja vaikeastilähestyttävä. En epäile sitä hetkeäkään, aivan varmasti oli. Porukkamme oli tiivis, niin hyvässä kuin pahassa. Otimme yhtenä vuonna kimppakuvan, jota voisi luulla ihan luokkakuvaksi. Ihana muisto!

Olimme kovia bilettämään ja vietimme paljon aikaa ystävien kanssa. Tanssiurani huipentui Suomenmestaruuteen showmuodostelmatanssissa vuonna 2003. Ryhmä pääsi myös tästä syystä jossakin päin Eurooppaa pidettäviin MM-kisoihin, joihin en lähtenyt kustannusten vuoksi. Ei ollut rahaa sellaiseen.

Sen jälkeen tähän kisaryhmään tuli pääsykokeet. Tanssin ollessa mulle kaikki kaikessa, mutta samalla bilefiilisten viedessä olin joko yksinkertaisesti niin huono tanssimaan tai alisuoriuduin pääsykokeet, etten päässyt enää seuraavan vuoden ryhmään. Syy saattoi olla myös se, että tavallaan jäin ryhmästä jo tuossa MM-kisavaiheessa, en tiedä. Se oli kuitenkin järjetön isku kasvoille. Niin suuri, että häpesin sanoinkuvaamattoman paljon epäonnistumistani. Ensimmäistä kertaa ajattelin olevani huono tanssija, kelpaamaton ja jotenkin ala-arvoisempi kuin muut tanssikoulun tyypit. Kyseinen tanssinopettaja ei varmaan tiedä, mutta tuo päätös lopetti mun tanssiharrastukseni. En enää mennyt syksyllä tanssikouluun ollenkaan. Lopetin harrastukseni seinään.

*Tämän osan kirjoitettuani ja sitä myöhemmin mietittyäni purskahdin itkuun. Tajusin, että tanssi ikään kuin kuoli minulle tuona hetkenä enkä koskaan antanut itseni surra sitä. Ja vaikka myöhemmin tarinassani palaan tanssin maailmaan, ei se koskaan enää ollut samanlaista. Häpeä ja oma pienuus sekä epäonnistumisen pelko kulkevat sen suhteen edelleen mukana.

Tällaista tämä itseterapisointi on, itketään surut ulos nyt 15 vuotta myöhemmin. Puhdistavaa. *

Täytin tuolloin sopivasti 18 vuotta, joten vietimme hurjan paljon aikaa baarissa. Tuolloin Oulussa oli Hot Night Club, jota kutsuimme "hottikodiksi". Saatoimme käydä tanssimassa ihan vain iltaseltaan, ilman alkoholia. Viikonloppuisin alkoholia sen sijaan kului järjettömät määrät. Uskotteko, että se pieni nuori nainen saattoi vetää 0,5-0,7l Leijonapullon illassa? Kerran Kalajoella juhannusta viettäessä olin juonut lie saman verran ja aamulla klo 9-10 kävin puhaltamassa poliisin teltalla nollat. Tehokas oli kehon polttosysteemi tuolloin.

Jos tuolloin olisin tehnyt jonkin alkoholin käyttötestin, olisin saanut aika korkeat pisteet. Nykypäivään hypätessä mieheni, jonka kanssa olemme olleet tiiviisti yksissä vuodesta 2009/2010, ei ole kertaakaan nähnyt minua humalassa. Ajat muuttuvat. :)

Lukion viimeinen vuosi meni siispä bailaten, kirjoitukset kirjaimellisesti lukematta läpi enkä asunut viimeistä lukiovuottani enää kotona. Kävin töissä kesät ja talvisin tein siivouskeikkoja. En huolehtinut itsestäni enää laisinkaan, mitenkään. En henkisesti enkä fyysisesti. Internetkin tuli vapaampaan käyttöön tuolloin, joten notkuin aivan ruokottoman paljon nenä kiinni ruudussa.

Ja ruoka. Ugh. Äidin ruoka oli kuitenkin aina ollut ihan perus kotiruokaa, joka sitten yksin asuessa muuttui nuudeliksi, tonnikalaksi ja kaikeksi muuksi epäterveelliseksi - puhumattakaan alkoholin sisältämästä energiasta. Joten lihosin. Ensin kymmenen kiloa, sitten toiset kymmenen kiloa. Vuoden aikana painoni nousi noin 20 kiloa. Missään ei ollut mitään rotia, ei ollut rajoja eikä rajoittajia. Vain minä, häpeä epäonnistumisista, häpeä olla oma itseni kaveriporukassa ja kylmettynyt, uppiniskainen luonteeni. Kieleni oli kuin tikari, sivalsin sillä tahtoessani todella syvästi. En ole lainkaan ylpeä siitä, millainen osasin olla. En voinut hyvin, eikä tietokoneelle jumittuminen ainakaan parantanut asiaa. Silloin tutustuttiin paljon ihmisiin ympäri maailmaa, mikä tietenkin kiehtoi kovasti. Maailma oli ulottuvilla, ihan siinä napsautuksen päässä. Helppoa, ja koukuttavaa.

Tanssin lopettamisen jälkeen painonnousu alkoi näkyä nopeasti. 

Lukio tuli vihdoin päätökseen ja niin tuli suurin osa ystävyyksistäkin. Jälleen kerran hajaannuttiin ympäri maailmaa. Minä lähdin Belgiaan au pairiksi. Kaiken tuon lukiopyörityksen jälkeen se oli huonoin ratkaisu ikinä. Belgian vuoteni oli oma henkilökohtainen Siperiani. Kärsin koko vuoden ja ikävä kotiin oli suuri. En sopeutunut tuohon harmaaseen maahan, missä ihmiset ovat sisäänpäinkääntyneitä, vettä sataa koko ajan ja asuimme vieläpä pienessä kylässä pienehkön kaupungin lähellä. Olin kuitenkin sanonut kaikille olevani vuoden, joten en aikonut antaa periksi. Jälkikäteen ajateltuna se olisi ollut parasta koko reissussa - antaa periksi ja tulla kotiin nöyränä tyttönä.

Tulin isäntäperheeni kanssa pintapuolin toimeen. En varmasti ollut unelmien au pair, mutta perhekään ei ollut unelmien au pair-perhe. Kemiamme eivät kerta kaikkisesti kohdanneet. Olen nyt vuosia myöhemmin avannut aiheen rehellisesti isäntäperheelleni ja sain sen verran kylmää kyytiä takaisin, että annan jokaiselle au pair-isäntäperheenä toimivalle kultaisen neuvon: mikäli ette koe au pairia sopivaksi, lähettäkää hänet kotiin - se on teidän velvollisuutenne.

Myöhemmin tarinassani kerron toisesta au pair- kokemuksestani, joka on täysin päinvastainen. Jos joku siellä ruudun toisella puolella miettii au pair-hommia, niin suosittelen lämpimästi. Tutustukaa isäntäperheeseen etukäteen h y v i n, skypettäkää ja olkaa omia itsejänne. Kokemus voi olla myös aivan ikimuistoisen ihana!

Kotiin palattuani oloni ei ollut ainakaan helpottanut. Kaikki viime vuosien vuoristorata ja tunne, että olin eristäytynyt kokonaan muusta maailmasta ja ystävistäni kalvoi koko ajan mieltä. Ensimmäistä kertaa ikinä ajauduin isäni kanssa riitaan, noin 20-vuotiaana. Lukioajan tytöistä pari olivat muuttaneet yhteen ja majailin heidän nurkissaan muistaakseni jopa muutaman kuukauden, kun en voinut olla kotona enkä ollut saanut oikein elämääni kuntoon/sopeuduttua takaisin Suomeen. Tämä muisto ahdistaa mua vieläkin, sillä koin olevani ikään kuin loinen toisten kodissa. Ystäväni olivat eläneet omaa elämäänsä vuoden ajan, minä omaani eri maassa. Luonnollista, tietenkin.

Mikään ei enää ollut ennallaan. Olin Belgiassa lihonnut jälleen kymmenen kiloa, kolmannen kerran. Voin huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin. Painoni oli yli 80kg. Belgiassa olin vetänyt 2 viikon sairaalakeittokuurin ennen kotiintuloa. Voi jestas miten kauheaa se keitto on! Selleriä en sen koomin ole syönyt, hyrrr. Puistattaa ajatuskin. Korkeimmillaan painoni siis varmasti on ollut reilusti yli 80kg, sillä sain keitolla pudotettua painoa jonkin verran. Tämän jälkeen alkoi se tuttu jojo-ilmiö. Oh boy, se todella alkoi. En edes muista mitähän kaikkia dieettejä kokeilin?

Belgian jälkeen. Ihan kuin eri
ihminen edellisiin kuviin verrattuna, eikö?

Pian nurkissa majailun jälkeen muutimme kimppakämppään yhden ystäväni kanssa ja tuolloin romuttui jälleen yksi näistä ystävyyssuhteista, lopullisesti.

Kävin vuoden töissä siivoushommissa ja lähdimme tämän samaisen kämppikseni kanssa Jyväskylään opiskelemaan. Asuimme vuoden Jyväskylässä yhdessä, mutta eri koulut ja uudet piirit taisivat repiä meidät erilleen. Pitkäaikainen sielunkumppanini oli minulle enää vieras henkilö ja niin romuttui myös se ystävyys. Surullisinta näistä kaikista, menetin kerran niin tärkeän sielunkumppanini. 

Lukiosta on tähän päivään mennessä jäljellä enää yksi ystävä, jonka kanssa olemme vuodet pitäneet yhtä. Olemme astelleet aika samanlaisia polkuja ja meillä on samanikäiset lapsetkin. Meillä on ikuisesti side, joka on kestänyt jo 17 vuotta ylä- ja alamäet.

Kasijuna oli siispä hajonnut, ainakin minun osaltani. Ne riidat ja draamat mitä teinit ja nuoret aikuiset voivat saada aikaiseksi ovat jotain niin kuluttavaa, että olen järjettömän onnellinen niiden olevan takana. Joskus mietin kaiholla sitä porukkaa. Näinkin yhden heistä kaupassa vastikään. Moikkasin nopeasti ja olisin halunnut juosta karkuun. Se muistuttanee minua siitä, että toivon heille sydämestäni kaikkea hyvää, mutta ikinä en enää haluaisi takaisin menneeseen. Sekin tapaaminen sai minut tuntemaan oloni todella epämukavaksi, ikään kuin mun tarvitsisi hypätä takaisin samaan rooliin. Muutamat porukasta pitävät lie vielä yhteyttä. Minä en vain sopinut siihen kuvioon, ehkä hyvä niin. Koen, että oma itsenäistymiseni tapahtui vasta porukasta irrottuani. Psykologisesti tästä vois varmaan tehdä monta analyysiä, mutta oma päätelmä on jättää menneet tämän myötä menneeseen.

Lukio taputeltu, voilà!

Teksti kirjoitettu, pyyhitty ja korjattu sata kertaa.

Jyväskylässä ystävystyin luokkakavereideni kanssa. Muutimme yhteen kahden ihanan räväkän ja eloisan nuoren naisen kanssa. Meillä oli aikamoinen vuosi yhdessä, veimme bilekuningattarien nimikkeen eri sfääreihin. Emme aina ehkä olleet samoilla aaltopituuksilla mekään, mutta eron huomaa 16 ja 22 ikävuoden välillä aika hurjasti - oppii tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa jatkuavasti paremmin. Elomme oli jo hieman aikuisempaa ja turha draama ei täyttänyt kalenteria. Tässä vaiheessa kuljin paljon myös Oulussa ja bondasimme serkkujeni kanssa.  Sukulaiset on siinä mielessä helppoja, että heidän kanssaan ei tarvitse olla mitään mitä ei ole, koska he tietävät kyllä. Sukumme on suhteellisen tiivis. Saa olla oma itsensä, hengittää ja nauraa vapaasti. Se on ollut yksi merkittävimpiä käännekohtia, löytää omat serkut, elinikäiset ystävät. Olemmekin viettäneet aika monet naurulihaksia krampaavat kemut, "happy feet"-synttärit ja aiheuttaneet kovasti pahennusta kanssaihmisille. 😁 Olen onnellinen ja kiitollinen serkuistani, eikä ne pääse musta eroon millään. Muahaha!

Koulutuksemme matkailun ohjelmapalvelujen tuottamisen linjalla oli liikuntapainotteinen. Painoni taisi pyöriä siinä 70-75kg huiteilla. Tuolloin kokeilin jälleen mitä hulluimpia dieettejä, jestas. Laskin glykemiaindeksejä (miksi?!?), yritin sairaaladieettiä uudelleen (ilman selleriä, yök) ja olikohan tuolloin jo joku go fat go-tyyppinen juttu jne. Ja bilehileinä meidän kemut ei ainakaan alkottomia olleet, joten nautin hurjan määrän energiaa taas sitä kautta. Jojottelin jälleen. Tiesitkö, että se on tyyliin yksi pahimmista asioista, mitä omalle aineenvaihdunnalleen voi tehdä? Sotkea, sekoittaa ja lopulta särkeä se. En suosittele. Jos pudotat painoa, tee se fiksusti ja lopullisesti. Ihan vaan vinkkinä. Heleppua! 😅

Tämä kuva kertoo loistavasti pähkinänkuoressa mun Jyväskylävuoteni. 😂

Jyväskylässä löysin palon tanssiin uudelleen. Ammattiopistolla oli oma tanssiryhmä, jota luotsasi aivan superupea Liisa, joka nykyään on osa UMC- Urban Movements Companya. Liisa on mahtava tsemppari ja kannusti meitä olemaan rohkeita. Siitä uskaltauduin vielä menemään Jyväskylän tanssiopistolle ja nautin jälleen kerran tanssista, ainakin jollakin tasolla. Häpeästä en päässyt eroon upeiden nuorten tanssijoiden edessä, mutta oli aikamoinen esteiden rikkominen mennä jälleen ihan tanssikouluun saakka. Kaikesta tästä, ja vahvasta ilmaisutaitotaustastani johtuen, hain Jyväskylän kaupunginteatterin näytelmään tanssijaksi. Hakemassa oli noin 50 tyyppiä, joista 4 naista valittiin. Olin varma, että emmää ny voi päästä, mutta mää pääsin! Voin vieläkin elää sen hetken uudelleen, kun juoksin portaat ylimpään kerrokseen ja törmäsin tyrskyn tavoin ovesta sisään. Toinen kämppikseni, myöskin koulun tanssiryhmässä, sanoi heti "sää pääsit, arvasin kun kuulin portaista tuommoset askeleet!". Se on ollut yksi elämäni mahtavimmista kokemuksista. Oli suuri kunnia saada olla osa Shakespeare Hollywoodissa -näytelmää tanssiavustajana.

Yhden ystäväni isä oli aiemmin ihmetellyt, että mitenhän minä jaksan edes hypätä kun olen niin lihava, mutta näytelmän jälkeen hän oli kehunut minua näytelmän ehkä jopa parhaaksi tanssijaksi. Aika, sanoisinko, narsistinen kommentti ensisanomansa jälkeen, mutta siitä huolimatta otan nämä kehut vastaan.🙏

Teatteriaikana mulla oli pitkät hiukset. Leikkasin ne extempore suhteellisen polkaksi. Teatterilla maskiin mentäessä tajusin yhtäkkiä siinä ovella, että ei jestas, miten mun hiukset nyt laitetaan?! En ollut ajatellut y h t ä ä n kuontaloni olevani sidoksissa sopimuksella. Hups! Onneksi taitava kampaaja osasi taiteilla lyhyistäkin hiuksista sopivan kampauksen.

Jyväskylän opiskeluaikana rakastuin enimmäistä kertaa. Tulisesti, syvästi ja lujasti. Harmillisesti se keissi meni päin seiniä eikä toiminut, mutta siitä on silti kaunis muisto. Toisen kerran olen rakastunut sitten tavattuani aviomieheni. 😘

Valmistuttuani kiidin jälleen takaisin Ouluun, hyvästellen taas kerran uudet ystäväni ja kohtalon ripotellessa meidät ympäri maailmaa. Olisin saanut jatkaa teatterilla toiseen näytelmään, mutta kotikaupunki veti puoleensa. Hain tuolloin tanssinopettajakoulutukseen Oulun ammattikorkeakouluun, ja pääsinkin kolmanteen, eli viimeiseen vaiheeseen. Jäin kuitenkin pisteen päähän koulupaikasta. Sanoin haastattelussa, että jos en pääse tänne, lähden Australiaan. Ja niinhän minä tein. Varasin liput syyskuun alussa 2008 ja lähdin marraskuun loppupuolella.

Pari kuukautta tein töitä 24/7. Siivosin päivät, illat/yöt olin töissä baarissa. Poljin pyörällä joka paikkaan. Kävin aikuisten uimakoulun ja sen jälkeen treenasin uimahallilla 3-6x/vko viettäen aina 1,5-2t altaassa. Söin niukasti ja pääasiassa elin pussikeitoilla. Maitoproteiinille allergisena pussikeitot ei ehkä ole se parhain idea. Laihduin silti nopeasti noin 10kg, painaen lopulta noin 65-67kg.

Olin hyvässä kunnossa jälleen, voin hyvin ja nautin kehostani.

(Kerran tosin töissä ollessa eräs hoitaja oli laittanut kanakeittoni roskiin, koska pinnalla kelluneet mausteet olivat näyttäneet homeelta. Niukan dieetin  ja itseni äärimmilleen ajamisen seurauksena kivahdin aika perusteellisesti, koska oli nälkä. Pyysin kyllä myöhemmin anteeksi..😂 Elekää ihmiset ajako ittiänne näläkäkuurille, tuutta vaan vihaksiksi!)

Sitten koitti lähtö. Elämäni paras päätös, elämäni paras reissu. Mullistava ja käänteentekevä.

Se tarina ansaitsee kokonaisen oman postauksen, koska Australia. 💖

Tämän vaiheen tärkeimpänä otantana henkilökohtaisesti on oman itsensä kuunteleminen. Elämäntilanteet, elämänvaiheet ja ihmiset vaihtuvat - menevät ja tulevat. Vain yksi jää, ja se olen minä. Minä omassa kehossani. On selvää, etten koskaan voi olla enää tuossa teinitytön kehossa, mutta voin tehdä kehostani sellaisen, missä minun on hyvä olla. Sama sille, mitä muut minusta ajattelevat. Enkä muuten suostu uppoamaan enää kenenkään tekemään muottiin. Luon itse oman tieni, nauttien samalla myös muista ihmisistä ja ympäristöstäni. 

---

Kiitos, että jaksoit lukea.

Rakasta itseäsi, anna itsellesi anteeksi ja ole armollinen.

Loppusanoiksi ja nitoakseni tämän vaiheen elämästäni umpeen voisin lainata "mielen ihmeet"-lauselmaa:

"Muista, että aloittaaksesi uuden jakson elämässäsi sinun tulee sulkea edellinen; 

älä pelkää hyvästejä, ne ovat osa elämää."

💓:Satu