Tarinamme alkaa lapsuudesta

Täällä jälleen!

Ensimmäinen postaus sai mukavan vastaanoton, paremman kuin uskalsin odottaa. Tunteellisin hetki lienee oli, kun mieheni soitti naapurimaasta työmatkalta ja kertoi olevansa minusta ylpeä. Kiitos. 💗

Toinen kirjoitus vaati hieman alustusta ja aikaa, mitä näin ruuhkavuosina yllättävän vähän on. Kokemattomana bloggaajana paljon oppimista tähän hommaan. Ja hei, aika haastavaa oli löytää kuvia tähän liitettäväksi - pääsyy siihen miksi postaus venyi!

-

Olin aiemmin jutellut blogi-ajatuksista kollegalleni, joka nykyisin sattuu olemaan ravintovalmentajani. Valmistuin vastikään Trainer4You:lta ravintovalmentajaksi, mutta koska en tunne olevani vielä valmis jokapäiväisesti valmentamaan muita, valmennutan itseäni. Aloitimme yhteistyön Naisten Hyvinvointikeskus Tuntumassa toimivan ravintovalmentajan, Anniina Moilasen kanssa. Tiesin Anniinan olevan ihana, mutta jo nyt parin tapaamiskäynnin jälkeen olen todella tyytyväinen valintaani ja kemioihimme. Tähän mennessä olen ollut muutamassa pt-valmennuksessa, eivätkä ne ole koskaan tuntuneet täysin oikeilta. Aivan erilainen tunne tästä lähtökohdasta ja näkökulmasta, sisältäähän ravintovalmennus periaatteessa paljon kokonaisvaltaisemman katselmuksen ihmiseen itseensä. Tai ainakin Anniinan kanssa sisältää, sillä tähän mennessä olen kokenut valmennuksen piristävänä terapiaruiskeena jopa. 

Ensimmäisellä kerralla kevyesti puhuin 2.5 tuntia luvalla itsestäni! Se on kummallista, että kun käyt läpi elämääsi, tajuat siinä suusi vaahdotessa itsestäsi monta erilaista asiaa.

Oma suosikkini ravintovalmennuskoulutuksessa olikin psyykkisen valmennuksen koulutusosuus. Saimme paljon työkaluja asiakkaan mentaalivalmennukseen ja koen erityisesti painonkehityshaastattelun/-kerronnan todella tehokkaaksi keinoksi monin tavoin. Pääsee itse kertomaan ja kertaamaan menneisyytensä samalla kerralla, oppii paljon itsestään ja valmentajakin saa arvokasta tietoa valmennettavasta. 

Huomasinkin erilaisia elämäntilanteita kerratessani selkeitä kaavoja toimintatavoissani. Anniinan mukaan olen ”full on- full off”, aina joko täysillä mukana tai heitän hanskat tiskiin. En kiellä, vaikka toisinaan tietyissä asioissa olen kovin päättäväinen ja pitkäjänteinen. Mieheni naurahtikin pa*kaisesti, kun kerroin tästä analyysistä. Olen nimittäin sanonut, kirjaimellisesti, häntä aina full on- full off –tyyliseksi ratkaisuksi. Omaan nilkkaan, vai miten se oli? 😉

Pohdiskelin, miten lähtisin tätä matkaani vaeltamaan. Kuten ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsin, aloitamme alusta. Tässä kirjoituksessa matkataan lapsuuteen, siellä opittuihin tapoihin ja kehotietoisuuden heräämiseen.

Vuonna -86

Itse olen ollut aina todella iloinen, menevä, aktiivinen ja sosiaalinen lapsi. Osallistuin kaikkeen, olin utelias ja innokas kokeilemaan uusia asioita. Vanhempani kuljettivat minua muskariin ja päästivät satubalettiin kun pyysin. Olin niin päättäväinen, että jos vanhempani eivät voineet kuskata, kuljin itsenäisesti. Minulla on vieläkin vasemmassa polvessa kolo, kun lumien sulettua keväällä balettitunnille pyöräillessäni kaaduin katuhiekoitukseen ja sain vekin polveeni. Kaikkea sitä ihminen muistaa! 
Lauloin kuorossa, pelasin salibandya, osallistuin kaikkiin koulun liikuntakisoihin (vaikka en todellakaan olisi osannut ko. lajia), leikimme välitunnilla poliisia ja roistoa, ja vapaa-aikamme roikuimme ulkona. 80-luvun lapsena meillä ei ollut älypuhelimia tiedustellaksemme missä kaverit ovat, joten me hyppäsimme pyörän selkään ja saatoimme ajaa muutaman kilometrin kaverin kotiovelle vain kuullaksemme, että X ole kotona. Ja sitten ajettiinkin ympäri kyliä etsimässä kavereita, mikä oli täysin normaali kuvio silloin.

Tämä kuvastaa minua aika hyvin. 

Olen aina ollut melkoinen apina.

Olen miettinyt paljon, että mikä oli taitekohta kehotietoisuuden heräämisessä. Muistaakseni ala-asteella tyttöjen riidat olivat jotain ihan muuta kuin ulkonäköpanotteisia, tai ainakaan en muista miettineeni kehoani sen kummemmin. Aihe alkoi mietityttää minua sen verran, että kyselin tästä muutamilta naisilta.

Harmillisen moni muistaa kehotietoisuuden heräämisen negatiivisena asiana. Joku on kommentoinut kehostasi jotain, ja siitä se lähti, häpeän kautta. Yhden sukulainen oli kommentoinut kesän jälkeen, että onpa X lihonut. Toiselle on kauhisteltu, kuinka kauhean pitkä tämä on. Kolmannelle on sanottu, että olet niin laiha, että sinusta tulee vielä anorektikko. Minun äidiltäni on kysytty, että saako Satu ruokaa ollenkaan, kun se on niin laiha? Olin nimittäin rimppakinttu lapsukaisena, mutta kuten aiemmin kerroin, olin myös erittäin aktiivinen liikkumaan.

On jännittävää, miksi koemme oikeudeksemme kommentoida toisten ulkonäköä – erityisesti painoa ja kehonrakennetta. Saatamme kommentoida, että onpa teidän tyttö hoikka tai onpa teidän tytöllä muhkeat reidet. Onpa sillä iso jalka. Onpa sillä iso pää. Käyttääpä se jo isoa vaatekokoa. Ei kait tuosta koskaan mitään isoa edes tule, kun on nytkin ihan kirppu. 
Miksi emme voi sanoa, että onpa suloinen vauva, kaunis tyttö, komensalskea poika? Lapsi saattaa muistaa mitä ihmeellisimpiä asioita. Toinen voi muistaa, että kun täti sanoi mua kerran lihavaksi, olen aina lihava. Toinen taas, että vitsi ne kehu mun jalkaa isoksi, vähänkö mulla on ihan mahtavan valtava jalka. Toisinaan sanat jäävät kehuina mieleen, toisinaan eivät.  Ja tietenkään emme voi varoa jokaista sanaamme! Olen taatusti sanonut samankaltaisia asioita itsekin, koska en tokikaan ole täydellinen.

Voisimme kuitenkin harkita, haluammeko opettaa lapsillemme ulkoista- vai sisäistä huomioimista ja kauneutta. Olen itse äärettömän tarkka, etten koskaan hauku omaa tai muiden kehoa lasteni kuullen. Olen itse kasvanut ainaisten laihdutuskuurien ympäröimänä, enkä halua lasteni oppivan sitä. He saavat nauttia kehoistaan juuri sellaisina kuin ne ovat. Olen ylpeä, etteivät lapseni hauku muita lihaviksi tai rumiksi, vaan heille kaikki ovat tasa-arvoisia - ainakin toistaiseksi.

Oma kehotietoisuuteni heräsi muistini mukaan ylä-asteella. Kuvioon astui murrosikä ja uusi koulu, jonka myötä oppilasmäärä tuplaantui. Meidän pieni koulumme olikin usein naurun aihe, koska me olimme "lapsellisia" – kuuntelimme Backstreet Boysia ja Spice Girlsiä, emme olleet pussailleet vielä ja pukeuduimme raitaverkkareihin. Toisessa koulussa kuunneltiin Nirvanaa, pukeuduttiin rikkinäisiin Leviksiin ja yhteisissä limudiscoissa muistan toisen koulun oppilaiden vaihtaneen suudelmia. Kärjistettyjä esimerkkejä, mutta ymmärrätte pointin. Suorastaan kulttuurishokki pikkukoulun juntille!

7. luokalla, en vielä meikannutkaan!

Nämä kaikki yhteen summattuna heräsi kehotietoisuus ja ulkonäköpaineet. Olin täysin normaalipainoinen, liikunnallinen ja ravitsemuksellisesti tasapainoinen tyttö. Yhtäkkiä kävin iltamyöhään lenkillä ulkomaanmatkaa varten, jätin levitteet pois leivältä ja aloin kiinnittämään huomiota ruokailuun, enkä lainkaan oikealla tai terveellä tavalla. Muistan seisseeni yhdellä alikululla silloisen ystäväni kanssa ja yritimme työntää sormia kurkkuun. Meillä oli myös tylsät askartelusakset, joilla yritin viiltää käsivarttani. Järjetöntä! Se ei tuntunut silloin lainkaan oikealta eikä syytä tuollaiselle käytökselle ollut, ja näin jälkikäteen olen hieman hämilläni käytöksestäni ja aavistus jopa hävettää. Onneksi olin sentään niin "mammari", etten uskaltanut oikeasti viiltää. Ei siis näkyviä arpia tästä tapauksesta. 

Enkä yrittänyt jatkossakaan, sen verran fiksu tyttö olin. Vanhempani eivät tiedä tästä mitään, joten tämä kirjoitus avannee heillekin uuden luukun elämääni. Toivottavasti oma tyttäreni ei tee samoin, ja jos kokee tarpeelliseksi tehdä, hän juttelisi minulle asiasta ja pyytäisi apua. Tai että olisin tarpeeksi läsnä huomatakseni muutoksen käytöksessä. Vaikka toisaalta on vaikeaa huomata muutosta käytöksessä tai minkäänlaisia ongelmia, jos on yhtä taitava pitämään kulisseja yllä kuin minä olen aina ollut. Osaan hymyillä uskottavasti ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Olla reipas hymytyttö, joka saa palkinnon luokan kivoin tyttö –äänestyksessä.

Kreikassa joskus 2000-luvun taitteessa. 

Tätä reissua varten kävin yömyöhään lenkillä, koska koin itseni ylipainoiseksi. 

Toisaalta taas se reipastyttö-asenne on sisäänrakennettu juttu eikä pelkkää esitystä. Katsoimme mieheni kanssa Eddie the Eagle- elokuvan, joka kertoo pienestä pojasta, joka haluaa Olympiaurheilijaksi. Vaikka häntä kuinka yritetään lyödä kanveesiin ja imeä kaikki usko ja toivo itseensä, hän sitkeästi tietää oman potentiaalinsa, sivuttaa alentavat sanat, eikä anna periksi. 

Mietin elokuvan aikana, ”miten ihmeessä jollakin ihmisellä voi olla noin sisäänrakennettu intohimo jotakin asiaa kohtaan, ettei mikään tässä maailmassa muserra häntä?”. Ja sitten tajusin. Olen itse jokseenkin samanlainen. Vaikka vanhempani eivät älyttömästi olekaan osallistuneet harrastustoimintaani, kuskanneet minua himona harjoituksissa tai istuneet yleisössä, olen sitkeästi mennyt ja tehnyt, koska halusin. 

Olen mennyt ja kokeillut kaikenlaista välittämättä muiden mielipiteistä, kuunnellut itseäni ja tehnyt omat valintani – ja eritoten olen seissyt niiden takana. Olen tavallani laumaihminen, mutta samalla kuitenkin yksinäinen matkaaja. Olenhan viettänyt vuoden yksinäni hornantuutissa Belgiassa ja matkustanut pitkään yksinäni Australiassa! Ehkä osoittaakseni itselleni jotakin, ehkä muille. Tai ehkä, koska pystyin. 

Aina ei kuitenkaan ole tarpeellista elää yksin päänsä sisällä. Minä otin askeleen siihen suuntaan yhdissä perjantaibileissä Nukulla, kun huomasin aulassa se esitetelineen. Olikohan lie jotkut vaalit käynnissä, mutta se oli vaaleanpunainen puoluekortti, missä luki valkoisella kuta kuinkin ”mä pärjään omillani, mä olen kato yksilö”. Otin sen kortin ja kehystin sen. Se oli mun motto siitä eteenpäin. Sillä menin vuosia, eikä se henkisesti tehnyt hyvää. Se muutti mun luonnetta, musta tuli kova.
Juttu nimittäin kuitenkin on, että tämä kaikki jättää jälkensä. Huomaamattaan hakee hyväksyntää ihmisiltä, janoaa sitä kuin nektariinia. Nyt, kun katson tuota aikaa taaksepäin, toivoisin voivani muuttaa muutamia asioita, mutta toisaalta en. Kaikella on tarkoituksensa. Hyväksynnän hakeminen kuitenkin viittaa herkästi ulkoiseen motivaatioon, mikä noin yleisesti ei ole kovin pitkäkantoista missään tapauksessa. On niin kovin helppoa tulla sokeaksi ja kuuroksi itselleeni.

The kortti. 

Löysin sen muistolaatikosta etsiessäni kuvia. 

Seuraava suuri muutos tapahtui, kun yhdeksännellä luokalla löysin elämääni taas tanssin, johon sukelsinkin sitten suoraan pää edellä. Olin pitkään harrastanut vain teatteria, mutta ystäväni sai houkuteltua takaisin tanssin pariin. Ja suoraan pää edellä tarkoittaen, että hyppäsin heti edistyneiden tasolle silloiseen discotanssiryhmään. Siitä se sitten lähti, hurahdin siihen maailmaan totaalisesti ja jätin ilmaisutaitoharrastuksen. Tässä vaiheessa hyppäämme kuitenkin jo lukioon, joten jätetään tämä tarina seuraavaan kertaan.

-

Aiemmin kerroin, että Anniinan valmennus on kokonaisvaltaista. Ja onhan se, sillä ravintovalmennukseen kuuluu myös liikuntasuunnitelma. Anniina haastatteli mua liikuntamieltymyksistäni ja sovittiin, että kohotellaan nykyistä rapakuntoa ensin muilla keinoin ja lisätään mulle niin rakas tanssi kuvioon, kun koen olevani siihen henkisesti valmis. En vain pysty kohtaamaan tanssisalin peilistä itseäni. Just siksi ihan parasta on sellainen valmentaja, joka puhuu samaa kieltä valmennettavan alitajunnan kanssa! Babysteps.  

Olen nyt parina aamuna hurjastellut lenkille, hurraa! Sain myös ruokailusuunnitelman ja näytti oikein herkulliselta. Ei tarvitse nälässä elellä. 
Ruuhkavuodet, yrittäjyys, lasten sairastelut ja miehen reissutyöt meinaavat aavistuksen haastaa kalenterointia, mutta niinhän se aina on.  Tällä hetkellä mun sisäinen motivaatio on kuitenkin syttymässä liekkeihin, toivottavasti roihahtaen lempeästi palamaan iäksi. <3

Tärähtäneitä terkkuja toimistolta!

Aloitko pohtia omaa lapsuuttasi, nuoruttaasi, tarinaasi? Narratiivinen analysointi on antoisaa ja hyvin terapeuttista, syväluotaavaakin sukeltamista itseensä. Suosittelen tekemään sitä, vaikka pienissä pätkissä itsekseen tai ääneen muille. Saatat yllättyä, mitä piirteitä tai kaavoja löydät tavoistasi.

Mikä on Sinun tarinasi?