Tarinamme alkaa lapsuudesta
Täällä jälleen!
Ensimmäinen postaus sai mukavan vastaanoton, paremman kuin
uskalsin odottaa. Tunteellisin hetki lienee oli, kun mieheni soitti
naapurimaasta työmatkalta ja kertoi olevansa minusta ylpeä. Kiitos. 💗
Toinen kirjoitus vaati hieman alustusta ja aikaa, mitä näin
ruuhkavuosina yllättävän vähän on. Kokemattomana bloggaajana paljon oppimista
tähän hommaan. Ja hei, aika haastavaa oli löytää kuvia tähän liitettäväksi - pääsyy siihen miksi postaus venyi!
-
Olin aiemmin jutellut blogi-ajatuksista kollegalleni, joka
nykyisin sattuu olemaan ravintovalmentajani. Valmistuin vastikään
Trainer4You:lta ravintovalmentajaksi, mutta koska en tunne olevani vielä valmis
jokapäiväisesti valmentamaan muita, valmennutan itseäni. Aloitimme yhteistyön Naisten
Hyvinvointikeskus Tuntumassa toimivan ravintovalmentajan, Anniina Moilasen
kanssa. Tiesin Anniinan olevan ihana, mutta jo nyt parin tapaamiskäynnin
jälkeen olen todella tyytyväinen valintaani ja kemioihimme. Tähän mennessä olen
ollut muutamassa pt-valmennuksessa, eivätkä ne ole koskaan tuntuneet täysin
oikeilta. Aivan erilainen tunne tästä lähtökohdasta ja näkökulmasta,
sisältäähän ravintovalmennus periaatteessa paljon kokonaisvaltaisemman
katselmuksen ihmiseen itseensä. Tai ainakin Anniinan kanssa sisältää, sillä
tähän mennessä olen kokenut valmennuksen piristävänä terapiaruiskeena jopa.
Ensimmäisellä kerralla kevyesti puhuin 2.5 tuntia luvalla itsestäni! Se on
kummallista, että kun käyt läpi elämääsi, tajuat siinä suusi vaahdotessa
itsestäsi monta erilaista asiaa.
Oma suosikkini ravintovalmennuskoulutuksessa olikin
psyykkisen valmennuksen koulutusosuus. Saimme paljon työkaluja asiakkaan mentaalivalmennukseen
ja koen erityisesti painonkehityshaastattelun/-kerronnan todella tehokkaaksi
keinoksi monin tavoin. Pääsee itse kertomaan ja kertaamaan menneisyytensä
samalla kerralla, oppii paljon itsestään ja valmentajakin saa arvokasta tietoa
valmennettavasta.
Huomasinkin erilaisia elämäntilanteita kerratessani selkeitä kaavoja
toimintatavoissani. Anniinan mukaan olen ”full on- full off”, aina joko
täysillä mukana tai heitän hanskat tiskiin. En kiellä, vaikka toisinaan
tietyissä asioissa olen kovin päättäväinen ja pitkäjänteinen. Mieheni
naurahtikin pa*kaisesti, kun kerroin tästä analyysistä. Olen nimittäin sanonut,
kirjaimellisesti, häntä aina full on- full off –tyyliseksi ratkaisuksi. Omaan
nilkkaan, vai miten se oli? 😉
Pohdiskelin, miten lähtisin tätä matkaani vaeltamaan.
Kuten ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsin, aloitamme alusta. Tässä
kirjoituksessa matkataan lapsuuteen, siellä opittuihin tapoihin ja
kehotietoisuuden heräämiseen.
Vuonna -86
Itse olen ollut aina todella iloinen, menevä, aktiivinen ja
sosiaalinen lapsi. Osallistuin kaikkeen, olin utelias ja innokas kokeilemaan
uusia asioita. Vanhempani kuljettivat minua muskariin ja päästivät
satubalettiin kun pyysin. Olin niin päättäväinen, että jos vanhempani eivät
voineet kuskata, kuljin itsenäisesti. Minulla on vieläkin vasemmassa polvessa
kolo, kun lumien sulettua keväällä balettitunnille pyöräillessäni kaaduin
katuhiekoitukseen ja sain vekin polveeni. Kaikkea sitä ihminen muistaa!
Lauloin kuorossa, pelasin salibandya, osallistuin kaikkiin koulun liikuntakisoihin (vaikka en todellakaan olisi osannut ko. lajia), leikimme välitunnilla poliisia ja roistoa, ja vapaa-aikamme roikuimme ulkona. 80-luvun lapsena meillä ei ollut älypuhelimia tiedustellaksemme missä kaverit ovat, joten me hyppäsimme pyörän selkään ja saatoimme ajaa muutaman kilometrin kaverin kotiovelle vain kuullaksemme, että X ole kotona. Ja sitten ajettiinkin ympäri kyliä etsimässä kavereita, mikä oli täysin normaali kuvio silloin.
Lauloin kuorossa, pelasin salibandya, osallistuin kaikkiin koulun liikuntakisoihin (vaikka en todellakaan olisi osannut ko. lajia), leikimme välitunnilla poliisia ja roistoa, ja vapaa-aikamme roikuimme ulkona. 80-luvun lapsena meillä ei ollut älypuhelimia tiedustellaksemme missä kaverit ovat, joten me hyppäsimme pyörän selkään ja saatoimme ajaa muutaman kilometrin kaverin kotiovelle vain kuullaksemme, että X ole kotona. Ja sitten ajettiinkin ympäri kyliä etsimässä kavereita, mikä oli täysin normaali kuvio silloin.
Tämä kuvastaa minua aika hyvin.
Olen aina ollut melkoinen apina.
Olen miettinyt paljon, että mikä oli taitekohta kehotietoisuuden
heräämisessä. Muistaakseni ala-asteella tyttöjen riidat olivat jotain ihan
muuta kuin ulkonäköpanotteisia, tai ainakaan en muista miettineeni kehoani sen
kummemmin. Aihe alkoi mietityttää minua sen verran, että kyselin tästä
muutamilta naisilta.
Harmillisen moni muistaa kehotietoisuuden heräämisen
negatiivisena asiana. Joku on kommentoinut kehostasi jotain, ja siitä se lähti,
häpeän kautta. Yhden sukulainen oli kommentoinut kesän jälkeen, että onpa X lihonut. Toiselle on kauhisteltu, kuinka kauhean pitkä tämä on. Kolmannelle on sanottu, että
olet niin laiha, että sinusta tulee vielä anorektikko.
Minun äidiltäni on kysytty, että saako Satu ruokaa ollenkaan, kun se on niin
laiha? Olin nimittäin rimppakinttu lapsukaisena, mutta kuten aiemmin kerroin,
olin myös erittäin aktiivinen liikkumaan.
On jännittävää, miksi koemme oikeudeksemme kommentoida
toisten ulkonäköä – erityisesti painoa ja kehonrakennetta. Saatamme
kommentoida, että onpa teidän tyttö hoikka tai onpa teidän tytöllä muhkeat
reidet. Onpa sillä iso jalka. Onpa sillä iso pää. Käyttääpä se jo isoa
vaatekokoa. Ei kait tuosta koskaan mitään isoa edes tule, kun on nytkin ihan
kirppu.
Miksi emme voi sanoa, että onpa suloinen vauva, kaunis tyttö, komensalskea poika? Lapsi saattaa muistaa mitä ihmeellisimpiä asioita. Toinen voi muistaa, että kun täti sanoi mua kerran lihavaksi, olen aina lihava. Toinen taas, että vitsi ne kehu mun jalkaa isoksi, vähänkö mulla on ihan mahtavan valtava jalka. Toisinaan sanat jäävät kehuina mieleen, toisinaan eivät. Ja tietenkään emme voi varoa jokaista sanaamme! Olen taatusti sanonut samankaltaisia asioita itsekin, koska en tokikaan ole täydellinen.
Miksi emme voi sanoa, että onpa suloinen vauva, kaunis tyttö, komensalskea poika? Lapsi saattaa muistaa mitä ihmeellisimpiä asioita. Toinen voi muistaa, että kun täti sanoi mua kerran lihavaksi, olen aina lihava. Toinen taas, että vitsi ne kehu mun jalkaa isoksi, vähänkö mulla on ihan mahtavan valtava jalka. Toisinaan sanat jäävät kehuina mieleen, toisinaan eivät. Ja tietenkään emme voi varoa jokaista sanaamme! Olen taatusti sanonut samankaltaisia asioita itsekin, koska en tokikaan ole täydellinen.
Voisimme kuitenkin harkita, haluammeko opettaa lapsillemme
ulkoista- vai sisäistä huomioimista ja kauneutta. Olen itse äärettömän tarkka,
etten koskaan hauku omaa tai muiden kehoa lasteni kuullen. Olen itse kasvanut
ainaisten laihdutuskuurien ympäröimänä, enkä halua lasteni oppivan sitä. He
saavat nauttia kehoistaan juuri sellaisina kuin ne ovat. Olen ylpeä, etteivät
lapseni hauku muita lihaviksi tai rumiksi, vaan heille kaikki ovat
tasa-arvoisia - ainakin toistaiseksi.
Oma kehotietoisuuteni heräsi muistini mukaan ylä-asteella. Kuvioon
astui murrosikä ja uusi koulu, jonka myötä oppilasmäärä tuplaantui. Meidän
pieni koulumme olikin usein naurun aihe, koska me olimme "lapsellisia" –
kuuntelimme Backstreet Boysia ja Spice Girlsiä, emme olleet pussailleet vielä
ja pukeuduimme raitaverkkareihin. Toisessa koulussa kuunneltiin Nirvanaa,
pukeuduttiin rikkinäisiin Leviksiin ja yhteisissä limudiscoissa muistan toisen
koulun oppilaiden vaihtaneen suudelmia. Kärjistettyjä esimerkkejä, mutta ymmärrätte pointin. Suorastaan kulttuurishokki pikkukoulun juntille!
7. luokalla, en vielä meikannutkaan!
Nämä kaikki yhteen summattuna heräsi kehotietoisuus ja ulkonäköpaineet. Olin
täysin normaalipainoinen, liikunnallinen ja ravitsemuksellisesti tasapainoinen
tyttö. Yhtäkkiä kävin iltamyöhään lenkillä ulkomaanmatkaa varten, jätin
levitteet pois leivältä ja aloin kiinnittämään huomiota ruokailuun, enkä
lainkaan oikealla tai terveellä tavalla. Muistan seisseeni yhdellä alikululla
silloisen ystäväni kanssa ja yritimme työntää sormia kurkkuun. Meillä oli myös
tylsät askartelusakset, joilla yritin viiltää käsivarttani. Järjetöntä! Se ei
tuntunut silloin lainkaan oikealta eikä syytä tuollaiselle käytökselle ollut,
ja näin jälkikäteen olen hieman hämilläni käytöksestäni ja aavistus jopa
hävettää. Onneksi olin sentään niin "mammari", etten uskaltanut oikeasti viiltää. Ei siis näkyviä arpia tästä tapauksesta.
Enkä yrittänyt jatkossakaan, sen verran fiksu tyttö olin. Vanhempani eivät tiedä
tästä mitään, joten tämä kirjoitus avannee heillekin uuden luukun elämääni. Toivottavasti
oma tyttäreni ei tee samoin, ja jos kokee tarpeelliseksi tehdä, hän juttelisi
minulle asiasta ja pyytäisi apua. Tai että olisin tarpeeksi läsnä huomatakseni
muutoksen käytöksessä. Vaikka toisaalta on vaikeaa huomata muutosta käytöksessä
tai minkäänlaisia ongelmia, jos on yhtä taitava pitämään kulisseja yllä kuin
minä olen aina ollut. Osaan hymyillä uskottavasti ja vakuuttaa, että kaikki on
hyvin. Olla reipas hymytyttö, joka saa palkinnon luokan kivoin tyttö –äänestyksessä.
Kreikassa joskus 2000-luvun taitteessa.
Tätä reissua varten kävin yömyöhään lenkillä, koska koin itseni ylipainoiseksi.
Toisaalta taas se reipastyttö-asenne on sisäänrakennettu juttu eikä pelkkää esitystä. Katsoimme
mieheni kanssa Eddie the Eagle- elokuvan, joka kertoo pienestä pojasta, joka
haluaa Olympiaurheilijaksi. Vaikka häntä kuinka yritetään lyödä kanveesiin ja
imeä kaikki usko ja toivo itseensä, hän sitkeästi tietää oman potentiaalinsa,
sivuttaa alentavat sanat, eikä anna periksi.
Mietin elokuvan aikana, ”miten ihmeessä jollakin ihmisellä voi olla noin
sisäänrakennettu intohimo jotakin asiaa kohtaan, ettei mikään tässä maailmassa
muserra häntä?”. Ja sitten tajusin. Olen itse jokseenkin samanlainen. Vaikka
vanhempani eivät älyttömästi olekaan osallistuneet harrastustoimintaani,
kuskanneet minua himona harjoituksissa tai istuneet yleisössä, olen sitkeästi
mennyt ja tehnyt, koska halusin.
Olen mennyt ja kokeillut kaikenlaista välittämättä muiden
mielipiteistä, kuunnellut itseäni ja tehnyt omat
valintani – ja eritoten olen seissyt niiden takana. Olen tavallani
laumaihminen, mutta samalla kuitenkin yksinäinen matkaaja. Olenhan viettänyt
vuoden yksinäni hornantuutissa Belgiassa ja matkustanut pitkään yksinäni
Australiassa! Ehkä osoittaakseni itselleni jotakin, ehkä muille. Tai ehkä,
koska pystyin.
Aina ei kuitenkaan ole tarpeellista elää yksin päänsä sisällä. Minä otin askeleen siihen suuntaan yhdissä perjantaibileissä Nukulla, kun huomasin
aulassa se esitetelineen. Olikohan lie jotkut vaalit
käynnissä, mutta se oli vaaleanpunainen puoluekortti, missä luki valkoisella
kuta kuinkin ”mä pärjään omillani, mä olen kato yksilö”. Otin sen kortin ja
kehystin sen. Se oli mun motto siitä eteenpäin. Sillä menin vuosia, eikä se
henkisesti tehnyt hyvää. Se muutti mun luonnetta, musta tuli kova.
Juttu nimittäin kuitenkin on, että tämä kaikki jättää jälkensä. Huomaamattaan hakee hyväksyntää ihmisiltä, janoaa sitä kuin nektariinia. Nyt, kun katson tuota aikaa taaksepäin, toivoisin voivani muuttaa muutamia asioita, mutta toisaalta en. Kaikella on tarkoituksensa. Hyväksynnän hakeminen kuitenkin viittaa herkästi ulkoiseen motivaatioon, mikä noin yleisesti ei ole kovin pitkäkantoista missään tapauksessa. On niin kovin helppoa tulla sokeaksi ja kuuroksi itselleeni.
Juttu nimittäin kuitenkin on, että tämä kaikki jättää jälkensä. Huomaamattaan hakee hyväksyntää ihmisiltä, janoaa sitä kuin nektariinia. Nyt, kun katson tuota aikaa taaksepäin, toivoisin voivani muuttaa muutamia asioita, mutta toisaalta en. Kaikella on tarkoituksensa. Hyväksynnän hakeminen kuitenkin viittaa herkästi ulkoiseen motivaatioon, mikä noin yleisesti ei ole kovin pitkäkantoista missään tapauksessa. On niin kovin helppoa tulla sokeaksi ja kuuroksi itselleeni.
The kortti.
Löysin sen muistolaatikosta etsiessäni kuvia.
Seuraava suuri muutos tapahtui, kun yhdeksännellä luokalla löysin elämääni taas tanssin, johon sukelsinkin
sitten suoraan pää edellä. Olin pitkään harrastanut vain teatteria, mutta
ystäväni sai houkuteltua takaisin tanssin pariin. Ja suoraan pää edellä
tarkoittaen, että hyppäsin heti edistyneiden tasolle silloiseen
discotanssiryhmään. Siitä se sitten lähti, hurahdin siihen maailmaan
totaalisesti ja jätin ilmaisutaitoharrastuksen. Tässä vaiheessa hyppäämme
kuitenkin jo lukioon, joten jätetään tämä tarina seuraavaan kertaan.
-
Aiemmin kerroin, että Anniinan valmennus on kokonaisvaltaista. Ja onhan se,
sillä ravintovalmennukseen kuuluu myös liikuntasuunnitelma. Anniina haastatteli
mua liikuntamieltymyksistäni ja sovittiin, että kohotellaan nykyistä rapakuntoa
ensin muilla keinoin ja lisätään mulle niin rakas tanssi kuvioon, kun koen
olevani siihen henkisesti valmis. En vain pysty kohtaamaan tanssisalin peilistä
itseäni. Just siksi ihan parasta on sellainen valmentaja, joka puhuu samaa
kieltä valmennettavan alitajunnan kanssa! Babysteps.
Olen nyt parina aamuna hurjastellut lenkille, hurraa! Sain myös ruokailusuunnitelman ja näytti oikein herkulliselta. Ei tarvitse nälässä
elellä.
Ruuhkavuodet, yrittäjyys, lasten sairastelut ja miehen reissutyöt meinaavat aavistuksen haastaa kalenterointia, mutta niinhän se aina on. Tällä hetkellä mun sisäinen motivaatio on kuitenkin syttymässä liekkeihin, toivottavasti roihahtaen lempeästi palamaan iäksi. <3
Ruuhkavuodet, yrittäjyys, lasten sairastelut ja miehen reissutyöt meinaavat aavistuksen haastaa kalenterointia, mutta niinhän se aina on. Tällä hetkellä mun sisäinen motivaatio on kuitenkin syttymässä liekkeihin, toivottavasti roihahtaen lempeästi palamaan iäksi. <3
Tärähtäneitä terkkuja toimistolta!
Aloitko pohtia omaa lapsuuttasi, nuoruttaasi, tarinaasi? Narratiivinen
analysointi on antoisaa ja hyvin terapeuttista, syväluotaavaakin sukeltamista
itseensä. Suosittelen tekemään sitä, vaikka pienissä pätkissä itsekseen tai
ääneen muille. Saatat yllättyä, mitä piirteitä tai kaavoja löydät tavoistasi.
Mikä on Sinun tarinasi?
Hei! En seuraa enkä ole seurannut mitään blogia (no joskus lukenut jotain...), luin kuitenkin sinun kaksi ensimmäistä postausta. Onnea sinulle tähän projektiin, mikä kestää muuten loppuelämän. Blogia ei ehkä kirjoiteta loppuelämää, mutta ihmisenä kasvu on elinikäistä. Tulee aina uusia haasteita. Itse liikuin ja kuntoilun lapset saatuani mielessäni parempi ryhti, saadakseni selkäkivut ja kiloja vähemmäksi. No, eihän sitä tahtia kroppa kuitenkaan kestänyt, en hoitanut itseäni oikealla tavalla. Ensin tulivat päänsäryt, sen jälkeen hermosäryt jalkoihin ja alaselkäkivuistakaan en päässyt eroon. Nyt olen luulen olevani oikealla tiellä. Olen saanut vuoden kuntoutus psykoterapiaa ja olen aloittanut prosessin, minkä tarkoituksena on siirtyä minulle sopivampaan työhön. Kipuja on vieläkin, mutta armollisuutta itseäni kohtaan olen oppinut jonkin verran. Kiitollisuutta tunnen ihanasta tanssiharrastuksesta ja tanssikoulusta, missä voin tuntea olevani riittävä tälläisenä kuin olen.
VastaaPoistaAurinkoa sinulle! Ja tervetuloa tanssimaan juuri sellaisena kuin olet!
Riikka
Moi Riikka!
PoistaKiitos, että olet jaksanut lukea. :)
Ihana kuulla, että olet hakenut ja saanut apua, se on äärettömän tärkeää. Kunpa me kaikki osaisimme pysähtyä kuuntelemaan itseämme ajoissa. Tsemppiä älyttömästi! <3
Missä tanssit, jos saan tiedustella? Jos et halua vastailla tänne, voit aina vastata myös minulle suoraan: satu.korkeamaa@gmail.com.
Ihanan aurinkoista keskiviikkoa!
Ihanaa lukea blogiasi. Minäkin elämäntarinaani läpikäyneenä. Opiskelen tunnetaideterapiaa ja minulle se on ollut loistava työkalu itsensä läpikäymiseen ja tutustumiseen.
VastaaPoistaIhanan positiivinen blogi. Kiva lukea!