Nössö kovan kuoren alla - lupa olla vaan

Aloitin Australia-kertomukseni kirjoittamisen lukemalla päiväkirjojani ja yllätyin tunnetulvasta. Edellinen kirjoitukseni jättikin niin suuria ammottavia haavoja auki, että on mennyt tovi niitä parannellessa. Kerron teillekin, sillä oivalsin jälleen jotakin. 

Siksi Australiasta nautitaan vasta seuraavassa kirjoituksessa. 

--

Palaan hetkeksi edelliseen kirjoitukseeni. Tiesin jo etukäteen, että jonkilainen tunnelukko liittyy 16-22 -ikävuosiin todella vahvasti, mutta en halunnut kohdata sitä. Kirjoituksen jälkeen olin todella kireä ja pahantuulinen, enkä osannut osoittaa syytä. Sanoinkin yhdessä vaiheessa miehelleni, että "mää oon vaan niin vihanen! Ihan hullun vihanen!!". Nyt sitten, ihanien ystävieni kuuntelevien korvien ja arvokkaiden huomioiden johdattamana olen ymmärtänyt, että mulla on kaikki oikeus olla vihainen. Olen aina saanut niskoilleni sen huolehtija ja kovan tytön viitan. Pitää olla reipas, aina niin hirveän reipas. Kestää omat ja muiden ristit. Vastikään yritin sanoa, että minäkin olen todella herkkis ja otan itseeni, mutta sain vastauksen "jos sinä oot herkkis, niin voit kuvitella kuinka herkkis minä olen". Phuuh, eli taaskaan minä en saanut olla herkkä, heikko tai avun tarpeessa. Joku muu oli sitä enemmän, joten suck it up. 

Miksi sitten olen vihainen? Siksi, että annoin kaikkeni ystävilleni, aina. 

Olen todella lojaali ystävyyssuhteissa, oikea leijonaemo. Aina valmis taistelemaan ystävieni puolesta. Lukioajan porukasta minut jätettiin ulkopuolelle ja lopulta olin vain kiusallinen osa illanistujaisia. Se, joka kutsutaan muodon vuoksi naama mutrulla. Jäin monella tapaa yksin ja taas kaikki piti aloittaa alusta, hankkia uusia ystäviä. 

Päiväkirjoistani löysin otteen eräästä Jyväskylän opiskeluaikoihin sijoittuvasta välikohtauksesta. Tappelimme kovaäänisesti kämppikseni kanssa siitä, voiko aina bilettää meillä ja millä intensiteetillä. Lopulta hän itki ja porukka lähti meiltä vähin äänin. Rauhotuin hetken huoneessani, kävelin hänen huoneeseensa, pyysin anteeksi, pyyhin hänen kyyneleensä ja korjasin meikkinsä. Hän sanoi silloin jotain, mikä satutti kovasti, mutta en sitä tietenkään silloin ilmaissut mitenkään. "Sä oot niin hyvä ystävä, en ikinä pystyis pyytämään anteeksi kuin sä. Siksi mua harmittaa, että puhun susta paskaa". 

Sehän on fakta, että me kaikki puhutaan paskaa, allekirjoittanut ei kuvittele olevansa parempi. Se satutti mua silloin kuitenkin siksi, että mulla ei ollut koskaan tarvetta puhua heistä pahaa, ei sellaista mitä en olisi puhunut itse heidän kanssaan. Tämä on itse asiassa sellainen asia, jossa pyrin olemaan suoraselkäinen ja nostan kissat pöydälle edelleenkin. Jostain syystä mua ärsytti eniten se, että he säälivät mua. Miksi ihmeessä? Sääli on mielestäni sanalla sanoen sairaus. Tuo ajatusmaailma lienee osa sitä pärjäävää tyttöä, jota ei tartte sääliä, koska se - noh - pärjää kyllä. 

Tämä muisto kulminoitti mun vihan tunteen. Kirjoitinkin päiväkirjassa, että milloin joku näkisi minut? Olen ehkä ollut aina niin outolintu ja kuitenkin yksineläjä, että mun porukkaan sopeutuminen on ollut väkinäistä. Onnekseni olen saanut elämääni muutaman todellisen ystävän, joiden kanssa voin olla täysin avoimesti oma itseni. Yhtä heistä kohtelin todella kaltoin tuon lukioporukkani kanssa, ja siitä olen pyytänyt sydämestäni anteeksi, sillä olen osannut arvostaa sitä ystävyyttä vasta näin aikuisiällä. Anteeksipyytäminen on puhdistava lahja ja ominaisuus, jota olen elämäni varrella opetellut. Nyt onkin anteeksiannon paikka, itselleni ja muille. Vihaa ei voi määräänsä enempää kantaa mukanaan, sillä se nakertaa ja muuttaa persoonaa. Irti päästäminen, se on pelottavaa ja kuitenkin niin vapauttavaa. 

Story of my life.
Irina - minä
Sanat olen kirjoittanut päiväkirjaan 14.1.2009

Lisäksi olen pohtinut, että elämä on kaikesta huolimatta aina ylä- ja alamäkiä. Aina on haasteita. Jos on yhtä läsnä omassa persoonassaan ja kehossaan kuin minä, sitä on tietoinen jokaisesta nyanssista. Jos on yhtä perfektionisti ja pelkää epäonnistumisia kuin minä, se tekee kaikesta sata kertaa vaikeampaa. Olemisen sietämätön keveys. 

Ja silti, tämä kaikki on vain elämää ja me eletään vaan kerran tämä elämä. Se mistä olen ylpeä itsessäni on, että olen todellakin tehnyt niin. Vaikka olenkin herkkis, olen rohkeasti elänyt elämääni täysillä. 

Tästä johtopäätöksenä olen todennut, etten elä täysin omien arvojeni mukaisesti. Arvostan rehellisyyttä, avoimuutta, läpinäkyvyyttä, lojaaliutta, ihmisten huomioimista, yhteisöllisyyttä, rohkeutta hypätä ja opettaa, terveellisiä elämäntapoja ja niin itsestään, lähimmäisistään kuin ympäristöstään huolehtimista. Vaadin itseltäni ja usein myös muilta paljon. Se johtuu monestakin seikasta, mutta eniten siitä, että näen meissä niin paljon potentiaalia vaikka mihin. Onkin hassua (joskin aika tavallista), että pystyn sparraamaan muita eteenpäin, mutta itseäni ruoskin mielessäni jokaisesta virheestä. Oppimisen paikka. 

Kysyin mieheltäni eilen, että olenko hänen mielestään herkkis. Hän vastasi, että todellakin. Kysyin, että ai enkö olekaan "kova bitch"? 

Sain ihanimman vastauksen: 

"No olet sie sitäki. Haluat muka olla kova, mutta pinnan alla oot ihan nössö." 

Niinpä, antakaa mun olla välillä vaan ihan nössö. Kokeilkaa tekin, aina ei oo pakko hallita kaikkea. 

-

Anna anteeksi muille, ja anna anteeksi itsellesi. Halatkaa tänään itseänne kuten toivoisitte jonkun teitä halaavan. Rakastakaa itseänne, kuten toivoisitte teitä rakastettavan. Antakaa itsestänne paljon ja uskaltakaa yhtälailla inspiroitua muista. 

Ennen kaikkea, uskaltakaa olla just mitä ootte, olla vaan. 💓




Loppuun vielä Irinan Minä, koska mahtava kappale.