Stressaako?

Mitä, jos näkisitkin itsesi aivan yltiömäisen kauniina ja upeana olentona? 

Kehopositiivisuus. Pakkohan siihen on nyt sanoa sananen, kun se pyörii useamman kielellä. 

Kävimme katsomassa elokuvan I feel pretty. Salissa oli minun ja ystäväni lisäksi noin kymmenkunta naista ja sattuipa olemaankin jotenkin samanhenkinen komppania. Avointa naurua ja itkua, suuria tunteita esteettömästi. Enkä ihmettele, sillä elokuva puhuttelee useita naisia, osaa erityisen syvältä. 

Elokuva sai minussakin aikaan useita eri ajatuksia ja tekisipä mieleni käydä katsomassa se toistamiseen ihan vain oppimismielessä. Oppimismielessä siksi, että meidän jokaisen kehomme kanssa kamppailevan tulisi nähdä kyseinen elokuva ja katsoa se ajatuksella. Itsessäänhän leffa on naurettavan hauska hömppä, mutta sen hömpän sisällä piilee tärkeä sanoma. Mitä jos näkisitkin itsesi aivan yltiömäisen kauniina ja upeana olentona?

Huomasin samaistuvani roolihahmoon melkoisen täysinäisesti. Siihen, kuinka on helppo vihata peilikuvaansa, tuntea olevansa näkymätön joukossa, pitää itseään mitättömänä ja arvottomana, määrittää koko olemisensa oman kokonsa ja ulkonäkönsä mukaan. Mietin myös elokuvan sanoman myötä, kuinka paljon se on itsestään kiinni. Jos minä näen itseni kauniina, todennäköisesti moni muukin näkee hyvän oloni ja pitää sitä kauniina? Jos taas pidän itseäni arvottomana, moni pitää minua näkymättömänä? Pitäisi olla itsevarmempi. 

Ja sitten palasin jälleen ajatukseen: teenkö minä itse itsestäni näkymättömän? Soljunko mukisematta siihen läskimuottiin, mihin minua tungetaan?

Niin. Mutta kun se ei ole aina niin yksiselitteistä. Toistaalta pidän itseäni niin valtavana ja häpeän kehoani jatkuvasti aivan sairaalloisiin tilanteisiin saakka. Vastaikään juoksin entistä kolleegaani pakoon (piiloon) marketissa toisen osaston hyllyjen taakse, jotta minun ei tarvitsisi kohdata häntä ja selittää, miksi minä nyt vaan näytän tältä nyt. Koska tottakaihan se keskustelu mielessäni meni näin:
-Moi!

-Moi!

-Mitä kuuluu, pitkästä aikaa?

-No mitäs tässä, tämmönen lihavahan musta on tullut. 

Ne sanat olisivat tulleet aivan 100% varmasti suustani, koska pakkohan mun on selittää se pinkki elefantti huoneessa vaivaantuneesti hihittäen. Koska hupsista, jumppapirkosta on tullut varsinainen valas. Ja sitten olisin halunnut painua maanrakoon häpeämään. Mielessäni ei olisi käväissyt hetkeäkään, että tuon entisen kollegani elämässä voisi olla jotain vialla, koska hän näyttää hyvältä ja normaalipainoiselta. 

Toisaalta taas olen yleensä rohkea esiintyjä ja intohimoinen persoona omassa roolissani monessa asiassa, ja tartun tilanteisiin. Olen ikuinen unelmoija realistin sielussa ja tsemppaan muiden lisäksi itseäni etenemään ja pärjäämään. Silti, kun sitä palautetta tulee jatkuvasti joka suunnasta, sen heiveröisen itsetuntorakennelman saa murtumaan aika ajoin. Vaikka kuinka päätät olla parempi ja tilanteiden yläpuolella, huomaat jälleen olevasi näkymättömyyspisteessä, jolloin välttelet peilejä, kameroita ja lopulta ihmisiä. 

Tajusin yksi ilta erästä televiso-ohjelmaa katsoessani tarttuvani aivan mitättömän asiaan. Sarjassa mukavan oloiset miehet astuivat bussista ulos ja toinen kehui ystävälliseen ja kunnioittavaan sävyyn vastaantulevaa naista "olipas siinä kaunis nainen!". Tajusin, etten ikinä-milloinkaan-koskaan kuvittelisi kenenkään sanovan minusta niin. Tietenkään. Naurahdin jopa ajatukselle. Miksi kukaan ikinä kiinnittäisi minuun huomiota positiivisessa mielessä?

Ja sitten palasin jälleen ajatukseen: teenkö minä itse itsestäni näkymättömän? Soljunko mukisematta siihen läskimuottiin, mihin minua tungetaan?

Miten vahva itsetunto rakennetaan, kun ympäristössä puhutaan lihavista "niinä"?

Miten vahva itsetunto rakennetaan, kun ympäristössä puhutaan lihavista "niinä"? Kun "ne" ei jaksa juosta, "ne" ei jaksa kävellä portaita, "ne" syövät vain roskaruokaa, "ne" ovat sitä ja tätä. Miten voidaan pysytellä tuon yläpuolella, olla kuulematta ja näkemättä?

Kehopositiivisuus on ihana asia. Se kampanjoi juuri sen puolesta, että jokainen saisi tuntea itsensä kauniiksi nahoissaan. Se ei tarkoita, että on ok olla lihava, mutta se ei tarkoita, että olisit jotenkin vähempi kuin muut, vaikka olisitkin. Lihavuus liitetään jokseenkin vääristyneesti kehopositiivisuuteen, sillä yhtälailla kehonegatioita voi olla kellä tahansa. Olen hymyillen lueskellut kauniita kirjoituksia ja "meemejä" aiheesta - tarttukaa tekin niihin. Meillä on tämä yksi elämä ja murehtiminen on lopulta täysin turhaa. Mistä tulikin mieleeni, että usein puhumme ystäväni kanssa toisistamme "mitäs me läskit", ja päätän lopettaa sen nyt. N.Y.T. Me olemme kauniita niin!🎵🎵

Yksi omista selviytymiskeinoistani on huumorintajuni. Olen yksi stressierkki, mutta heitän vastapainoksi todella raskasta mustaa huumoria. Se on yksi tapa purkaa sitä henkistä kuormaa, jonka itseni päälle annan kaataa. Monen mielestä olen rautamimmi, mutta ikäväkseni joudun myöntämään, että en minä ole. Jokainen loukkaus sivaltaa syvältä sielusta ja parantelen niitä keskenäni pureskellen ja miettien, miten voisin olla parempi. Koska itsensä reflektoiminen on hurjan raskasta hommaa, on pakko välillä vaan tuulettaa. Antaa palaa tuutin täydeltä. Vaikkapa sauhuttaa näppäimistöä blogitekstin muodossa. 

I had a tummy tuck this morning. I tucked it right into my high waist leggings!

Olimme mieheni kanssa lomalla Kreetalla vastikään. Pari ensimmäistä päivää verhoilin itseäni ja yritin miettiä miltä näytän. Vedin pari kokoa liian suuret bikinipöksyni korkealle järkyttävien rusketusraitojenkin uhalla. 

Siinä yhtenä loman alkupäivänä rannalla selailin kännykkääni ja repesin totaaliseen nauruun nähdessäni alla olevan kuvan. Koska juuri niin teen, joka ikinen aamu raskauksieni jälkeen: tungen vatsani jonkin tukevahkon vaatekappaleen sisälle ja heitän löysän tunikan päälle! 😂 Kuulostaako tutulta?

Iltasella pötkötellessäni altaalla viimeisten auringonsäteiden paisteessa mietiskelin tätäkin huumorikukkasen sanomaa. Olen antanut raskauksien näkyä ja kuulua kehossani. Makkaraa siellä  ja makkaraa täällä, löysää nahkaa ja muhkuroita. 

Mitä sitten? Yhtäkkiä huomasin ajattelevani, etten ollut rentouttavalla aurinkolomalla kenenkään muun kuin itseni vuoksi. En miellyttääkseni ketään, en palvellakseni ketään. En ketään varten, vain itseäni. Minua. Vain minua. 

Näin tuumattuani otin tomerasti kiinni liian suurista pöksyistä ja rullasin ne upean röllykkäni alapuolelle. Bikinirajat on paljon kivemmat omilla paikoillaan ja minullakin on niihin täysi oikeus koostani huolimatta. Ja onhan se hyvä tuuletella röllykkää kaikkien näiden "tummy tuck"-housuvuosien jälkeen! 😉

Otetaan rennosti ja nautitaan ihanista helteistä biksut päällä!

Me riitetään! 😍🌞

Rakkaudella, 

Satu